 |
||||||||||
 |
|
 |
||||||||
 |
||||||||||
|
||||||||||
 |
||||||||||
Imperiumin vastaisku[17.07.01 5:50] Rokin päätösklubilla (ei narikkaa, tupakointia, pankkikorttia tahi sisävessoja:) esiintyivät Tuomari Nurmio, Spitfire ja Tehosekoitin aika- sekä volyymijärjestyksessä. Nurmio heitti trubaduurina keikan, joka, vaikkakin omalla tavallaan väärtti, muistutti siitä, että rokki kuitenkin on bändimusaa ja trubaduurit ovat liiaksi luontaisten lahjojensa ja karismansa varassa. Nurmion kommunikaatiotaidot eivät yksin riitä yleisön mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Imperiumin vastaisku Spitfire-yhtyeen hahmossa oli vastaanpanematon. Pietarista rynnistävä joukko venakkoja pistää päälaelleen käsitykset siitä, kuka voi soittaa rytmimusiikkia ja millä kielellä. Tiukka ja hilpeä ska-musiikki istui festarin päätösklubille kuin kliseen nyrkki silmään. Tanssia ja hyvää oloa silmän kantamattomiin. Ja lopuksi tietenkin kliseekonsentraatti Lahdesta, Tehosekoitin, joka korvasi volyymillä sen mitä muualta puuttui. Tehosekoittimen kuuntelu on hämmentävää, koko ajan kuuntelumuisti antaa signaaleja: hei, täähän on siitä ja siitä... Bändin röyhkeä nerous on siinä pokerinaamassa jolla he biisinsä esittävät. Täydellinen rok-klisee.
Post-Rok[16.07.01 9:25] No nyt sitä vasta päässä humiseekin... Rokit on rokattu, ja väki - järjestäjät, vieraat ja esiintyjät - tuntuu olevan tyytyväistä. Kaikki meni hyvin tänä vuonna. Verkkotoimitus kirjasi festaritunnelmia rokin webbisivuille kaikkiaan karvan vajaat sata juttua ja 250 kuvaa. Bändejä, ihmisiä ja yleistä festarihässäkkää koko rahan edestä.
Mid-Rok eli kuolemalla on luja ote[15.07.01 7:26] Hmm...päässä humisee ja suuta kuivaa... Taitaa olla rokit kesken. Ilosaarirockin webbihässäkkä on viimeistä päivää vajaa. Eilisen aikana saitin Festarielämää-osioon valmistui talkoovoimin 50 juttua ja 120 kuvaa, joukossa todellisia helmiä. Porukka on hauskaa ja asia on hyvä.
Pre-Rok![12.07.01 11:57]
Jaa-ha... Rokki on jo ovella, mutta Joen kaupungista löytyy tulevana viikonloppuna myös muita kiinnostavia musahässäköitä. Vaikkapa hip-hop-henkinen Propleema013-klubi perjantaina 13. päivä.
Improvisointi on sairautta[11.07.01 12:39] Jos joku joskus tuntee tarvetta oikeuttaa tieteenalaa nimeltä psykiatria, voi hän mainita tohtori Sean Spencen nimen. Tämä nerokas Sheffieldin yliopiston psykiatrian professori piti hiljan esitelmän Royal College of Psychiatrists:ien vuosikokouksessa. Esitelmässään Spence väitti jazz-musiikin syntyneen kognitiivisesti vaurioituneen muusikon kyvyttömyydestä soittaa ragtime-musiikkia oikein, lue: nuoteista. On raivostuttavaa, että arvon tohtori määrittelee ilmaisun laajentamisen ja rajojen rikkomisen patologiseksi ilmiöksi. Totta on, että kyseessä oleva muusikko, kornetisti Buddy Bolden, kärsi skitsofreniasta, ja hän vietti loppuelämänsä mielisairaalassa, mutta mutta... On jotenkin harvinaisen typerää väittää, että improvisointi ilmestyi musiikkiin yht'äkkiä 1900-luvun alussa sairauden seurauksena. Naiivia, typerää ja vastuutonta puhetta, eli minkä tahansa alan kriteerit täyttävä tyypillinen asiantuntijalausunto.
Kuuriaiset[11.07.01 10:44] Jos ajatellaan, että kultaisen 60-luvun Liverpool olisikin Ankkalinna, niin ... John Lennon olisi Aku Ankka ja Paul McCartney olisi Mikki Hiiri. Ringo Starr voisi pienellä mielikuvituksen käytöllä olla Hessu Hopo mutta kuka George Harrison olisi? Polle Koninkaulus? Herlokki Solmunen? Eka Vekara? Rock-sukupolven kasvatit (60-luvun aktiivit) samastu(i)vat helpommin John Lennonin hahmoiseen Akuun mutta halveksuivat ikikilttiä ja pirteää Mikki McCartneytä. Miksi? Dohn (akujohn) edustaa nykykapinallisen repaleista maailmaa, hänen turhautumistaan ja vihaansa. Dohn taistelee tuulimyllyjä vastaan kuten myöhempien aikojen Don Quijote. Hänen nopea innostumisensa ja raivokas yrittämisensä sekä hänen vääjäämätön epäonnistumisensa puhuttelevat kyynikoiksi muuntuneita idealisteja, jotka näkivät Lennonin räpiköinnissä oman lihaksi tulleen halunsa, kokevat hänen tappionsa ominaan, mutta toisaalta riemuitsevat ja omivat hänen voittonsa (sukupolven tulkki etc.). Aku on nietzscheläisittäin sanoen kulttuurimme dionysinen aspekti, hän on hillittömyyttä, liikettä ilman päämäärää, kyseenalaistamista, elämistä ilman perusturvallisuutta, satunnaisuutta vakauden vastapainona. Paul McMouse sen sijaan on "nuorille" kapinallisille paljon vaikeampi pala purtavaksi; hänen äänensä ei ole juuriltaan revityn orvon ääni, vaan Mikki edustaa traditiota, perittyjä arvoa. Pickey on kohtelias, ystävällinen, pirteä, oikea äidin ja tätien unelma. Hän edustaa järkeä, kohtuutta ja pysyvyyttä, kulttuurimme apollonista puolta. Juurensa kieltäneille Mikki merkitsee raivonsa kahlinnutta ja ylpeytensä niellyttä tuhlaajapoikaa, petturia, sillä olihan myös Mikillä anarkistinen vaiheensa. Mutta Mikki, toisin kuin Aku, tunnusti olevansa tradition luomus (sävelsi sinfonian!) ja palasi kiltisti takaisin ruotuun. Häirikkö-Aku sen sijaan sai kuulan kalloonsa kotiovellaan.
Eilen, tänään ja huomenna[08.07.01 23:01]Ystävät ovat korvaamattomia, erityisesti vanhat ystävät. Mutta silloin harvoin kun heitä tapaa, huomaa valitettavasti putoavansa vanhoihin rooleihin. Minun roolini on kai inttäjän, ärsyttävän vastarannan kiiskin. Tympeää... mutta... Liite hiljan käymääni (sekavaan:) mielipiteiden vaihtoon: Punaisena lankana, mikäli sellaista väitteessäni oli, esitin soperrellen, että tasa-arvon ajatus on käytännössä mahdoton, että eriarvoisuuden mekaniikka on ihmisyhteisöissä väistämätön. Olisinpa osannut muotoilla ajatukseni kuten Billie Holiday kappaleessaan God Bless the Child:
Them that's got shall get
Yes, the strong gets more |
Mama said: "Life is like a box of chocolates, you never
know what you gonna get...."
|
|
:.: mvento2001, pehmyt ja hempeä kesälaitos :.: |