Credo

[12.09.02 20:45]

If music be the food of love... Play on!

Olen toisinaan joutunut tilanteeseen, jossa olen joutunut selittämään mitä musiikki minulle merkitsee. Miksi jotkut sävelmien pätkät tai tekstien sirpaleet (usein väärinkuullut tai -ymmärretyt: 'scuse me, while I kiss this guy) saavat näennäisesti aikuisen ihmisen suupielet vaahdossa saarnaamaan sormi pystyssä milloin mistäkin musiikkiesityksestä. Eikö sillä ole mitään parempaa tekemistä? Onko se vähän yksinkertainen? Mikä sitä vaivaa?

Kuinka ihmeessä voisin selittää näille rytmitajuttomille ja sävelkorvat­tomille ”jundheille”, että musiikki, eritoten populaari­musiikki tässä minun tapauksessani, on avain kokonaisiin maailmoihin. Tarvitseeko minun selittää fiksaatiotani? Tuskinpa.

Pop-musiikki on mittapuuni ja sivistykseni, sikäli kun sellaisesta voidan puhua. Törmätessäni uuteen asiaan tai tunteeseen, kaivelen vertailukohtia levyhyllystäni. Astral Weeksin kiihkeys, Exile on Main Streetin röyhkeys, Revolverin kekseliäisyys, Berlinin synkkyys, Hejiran tai Darkness on the Edge of Townin levottomuus. Listaa voisin jatkaa loputtomiin.

Olen hiljalleen päässyt sopuun sen seikan kanssa että pop-musiikki on minulle tärkeämpää kuin kirjallisuus, elokuvat ja kuvataide yhteensä. Onhan oltava joku syy sille miksi osaan siteerata Popedaa (Da-Da!, sanoi nimismies, ja tuli meidän bileisiin, sillä oli niin pirskatin hauskaa, me miehestä pidettiin...) mutten Leinoa, puhumattakaan Kailaasta. Jos se syy on, että olen moukka, niin entäs sitten. :)

top