Tänään on kuin eilen

Eilen herättyäni toinen ajatukseni oli, että etsin käsiini lehtipuhaltimen keksijän, otan moottorisahan ja menen hänen ikkunansa alle aamuseitsemältä hieman testaamaan laitteen kierrosherkkyyttä.

(Ensimmäinen ajatukseni oli: s**tana, että osaakin särkeä päätä. Ja ei, alkoholilla ei ollut mitään osuutta asiaan — kahvilla sen sijaan oli, kuten myöhemmin selvisi.)

Kolmas ajatukseni — tutkittuani asiaa Wikipediasta — oli luopua keksijän painostuksesta. Selvisi näet, että vastuulliset olivat 70-luvun japanilaisia insinöörejä. Päätin odottaa tekniikan kehittymistä, jotta tulevaisuudessa voitaisiin lähettää 70-luvulle tappajakyborgi, joka hoitaisi tehtävän asiaankuuluvalla tehokkuudella.

Neljänneksi mietin, että miksi ihmeessä ihmisiä käskytetään puhaltelemaan muutamaa hassua lehteä märästä asfaltista juuri sateen jälkeen. Eiväthän ne siitä mihinkään irtoa. Järjetöntä.

Viidenneksi päätin ottaa selvää kyseisen talohuoltoyhtiön pomon kodin sijainnista. Nyt tarvitsen enää sahan ja bensiiniä, mahdollisesti tulitikkuja.

Mikä parasta: tämä aamu oli täsmälleen samanlainen kuin eilinen. Olen joutunut päättymättömään silmukkaan. Apua.