Huippumies

Haahuilussa on se hyvä puoli, että joskus kävelee vahingossa oikeasta ovesta sisään.

Oli alkuviikko ja olimme olleet Dourossa vasta vähän aikaa. Ihmettelimme miksi kaupunki oli täynnä naamiaisasuisia lapsia. Trilleriä virittäville voin vinkata, että vilaisu valkoiseen halloween-naamarin pukeutuneesta lapsesta hedelmähyllyjen välissä on aikamoinen näky.

Eksyimme illalla paikalliseen kuppilaan, koska minulla oli jano. Vastaanotto oli kielivaikeuksista — illan isäntä, kuvassa tyttärensä kanssa, puhui ranskaa, portugalia ja arabiaa, hänen englannin kielensä rajoittui selkäänpaukutukseen, halaamiseen ja toistuvaan kehotukseen ”Celebrate!” — huolimatta sydämellinen ja antelias.

Englantia puhuvan ”pönk”-asuisen naisen avulla aloimme viimein ymmärtää mistä oli kysymys. Dourossa vietettiin tuolloin vuotuista karnevaalia, Rion karnevaalien sisarjuhlaa, joka oli vasta pääsemässä vauhtiin. Ja juhlat, joita hartaasti kuokimme, olivat paikallisen kuntosalin väen naamiaiset. Kas.

Juhlakansa oli lievästi ilmaisten värikästä ja hyväntuulista, eivät lainkaan stereotyyppisiä kuntosalin asiakkaita. Meille pidettiin seuraa ja nyittiin tanssilattialle. Silmän välttäessä pöytään ilmestyi herkullista juomaa ja ruokaa. Hämmentävää, miten aivan vieraassa tilanteessa voi tuntea olevansa täysin kotonaan.

Illan lopuksi kävi ilmi, että olemme suomalaisia. Isäntä riemastui, kaivoi juhlijoiden joukosta puoliksi tanskalaisen, öljysheikiksi pukeutuneen kaverin ja esitteli meidät. Kaikkihan me pohjoismaalaiset todennäköisesti tunnemme toisemme.

Elämä on toisinaan suloista.