Autius

[17.06.02 9:15]

Olen viime päivinä lueskellut uudestaan Sam Shepardin Motel Chronicles and Hawk Moon -kirjaa ja kuunnellut toistuvasti Ry Cooderin kappaletta Paris, Texas. Yhdistävänä tekijänähän näillä on Wim Wendersin elokuva Paris, Texas. Niin hyvä ja ylistetty elokuva kuin Paris, Texas on, pidän enemmän sen rakennusaineksista.

Shepard kirjoittaa ihmisistä, jotka ovat joutuneet hukkaan yhteisön silmissä tai ovat hukanneet itsensä, loppuunpalaneista ihmisen kuorista etsimässä ulospääsyä kiirastulesta. Yhdysvaltain valtava, myyttinen erämaa vastaa hyvin sielun autiutta, jossa fragmenttien henkilöt eivät oikeastaan elä, vaan ovat olemassa.

Shepardin pirstaleet sekä ajattoman ja paikattoman tilan oivallisesti tavoittava Cooderin slidekitara puhuttelevat niukkuudellaan; Shepardin yksi sana vastaa kymmentä sivua, Cooderin yksi nuotti, yksi vibrato kymmentä minuuttia.

what time is it
anyway

what thoughts
can I call allies

I pray for a break
from all thought

a clean break
in blank space

let me hit the road
empty-headed

just once

I'm not begging

I'm not getting down on my knees

I'm in no condition to fight

9/12/80
Fredricksburg, Texas

top